Runoteos kaivautuu mielenterveysongelmien teemaa käsitellen minuuden rakenteisiin ja kaavojen hajoamiseen. Runojen puhuja tarkastelee sairaalan valkoisten seinien heijasteissa pohjaa, jolle ei ole mahdollista rakentaa mitään. Ainoa vaihtoehto on lähteä purkamaan minuutta.

Tässä vyörytyksessä todellisuus ja sen rajat asettuvat kyseenalaisiksi, ja potilas sulautuu johonkin, missä rooleilla ei enää ole merkitystä. ”Selviytymisrobotti” ei olekaan itseyden olemus, eivätkä myöskään häiriintyneet persoonat, jotka kuoriutuvat hiljalleen tullessaan nähdyksi.

Runot raivaavat vajavaista tietään sinne, mitä sanoilla ei voi ilmaista, sinne missä ”tyhjyys on täysi”. Lukija vedetään mukaan tekstiin, jossa ”lausut minulle lopullisen alkuräjähdyksen, kun lausut minulle hiljaisuuden”.