Liisa Näsi: Kirjoittajan elämä

Teksti: Liisa Näsi 

”Jokaisessa päivässä on hetkiä, joista voi syntyä kirjallisuutta.”

Raymond Carver

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija.”
Erno Paasilinna

Kävelin eilen taas katsomaan, miten kaksi lokinpoikasta, noin 20 cm korkeat, harmaat, pitkäjalkaiset piipittäjät, jaksoivat. Ne värjöttivät asfalttiselle kävelytielle tummaksi läntiksi kuivuneen lätäkön päällä, tuulen viskoman harvalehtisen puunoksan takana ja koettivat suojautua mereltä puhaltavilta kovilta puuskilta. Ne alkoivat liikahdella ja viheltää, kun kuulivat emonsa kiekaisun. Emo kaarsi alas, poikaset hössäsivät sen ympärillä kerjäten, emo oksensi ruokaa, kaikki kolme aterioivat. Sitten emo kohosi siivilleen ja katosi. Poikaset palasivat lätäkkölaikun luo oksan tarjoamaan tuulensuojaan. Ei herkkää jälleen tapaamista, ei tervehtimisiä tai hyvästejä, ei halailua, kaulailua tai kaihoamista toisen perään. Business as usual.

Olen seurannut lokinpoikasten elämää ja ihmisiä niiden ympärillä muutaman päivän ajan. (On minulla muutakin tekemistä. Ihan totta.) Eläimet käyttäytyvät kuten käyttäytyvät, ihmiset kuten ihmiset. Yhdeksän ihmistä kymmenestä ei huomaa lokkeja. Miksi sitten pitäisi? Koska Carver.

Paasilinnan sanoja kuulee usein siteerattavan. Ne tuntuvat yllättävän monelle tarkoittavan sitä, että pitää elää ekstreemiä. Hypätä hulluna benji-hyppyjä, sukellella kaiken maailman koralliriutoilla ennen kuin ne ovat kuolleet valkoisiksi, pyhiinvaeltaa 800 kilometrin Santiago de Compostela. Pitää elää täysillä, nautinnollisesti ja kokemuksellisesti, ja täydentää elämää aika ajoin punkulla ja muilla aineilla. Täytyy tehdä asioita, joita muut voivat hämmästellä ja kadehtiakin ja joita sen vuoksi voi glorifioida.

Minä ajattelen, että läsnäolo siinä hetkessä, missä juuri on, riittää. Kirjoittavan ihmisen ei tarvitse haalia poikkeuksellisia kokemuksia peräperää ollakseen kirjoittaja. (Toki oman yksilöllisen mukavuusalueen ylittäminen silloin tällöin on hyväksi.) Riittää, kun on läsnä, tekee havaintoja, aistii elämää kaikilla aisteilla, tarkkailee ympäristöä ja sen herättämiä tunteita ja ajatuksia. Eli kerää hetkiä, joista voi syntyä kirjallisuutta.

Mitä lokinpoikaset ja niiden emo sitten antavat kirjoittamiselleni? Ehkä sen, että kun seuraavan kerran tarvitsen metaforaa etäiselle vanhempisuhteelle, voin kuvata, miten hahmo on lokkiemo, joka kohtaa poikasensa ilman tunteiluja. Tai kun kaipaan vertauskuvaa epämiellyttävälle hahmolle, voin kirjoittaa hänet sauvakävelemään melkein lokinpoikasten päältä. Tai antamaan koiransa jahdata niitä. Sitäkin nimittäin eilen tapahtui rannan kävelykadulla ennen kuin puutuin asiaan.

Minulle läsnäolo on kirjoittamisen avain. Se rikastuttaa niin arkea kuin satunnaista ekstreemiäkin. Tulee elettyä elämää, josta voi kirjoittaa.