Mustarastas on minunkin nimeni

Aino Krohn kertoo kirjastaan Mustarastas on minunkin nimeni Tarina kirjan takana -sarjassa:

En oikeastaan suunnitellut kirjan kirjoittamista. Avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopinnot sysäsivät liikkeelle runokokoelman työstämisen. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompaa kuin puhuminen. Se on myös minulle luontevin tapa ajatella. Kun näen ajatukseni sanoiksi puettuna, ne selkiytyvät ja osaan paremmin kommunikoida ne muillekin.

Olen kasvanut Hanhiemon lastenlorujen ja Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirjan kautta runouden suurkuluttajaksi jo varhaisella iällä. Perheessämme oli myös tapana, että erilaisiin lahjoihin ja onnitteluihin liittyvät kortit kirjoitettiin aina runomuotoon. Se oli hauska leikki. Kun runous alkoi avata ovia omiin tunteisiini teini-iässä, siitä tuli enemmän kuin leikki.

Alkuun kirjoitin runoja vain itselleni. Kun opiskelun myötä sain teksteistäni positiivista palautetta, aloin toivoa, että voisin joskus kirjoittamalla koskettaa lukijaa yhtä aidosti ja aistivoimaisesti kuin kirjahyllyni runokirjat olivat koskettaneet minua.

Kirjoitan erilaisten kokemusten ja impulssien liikkeelle sysääminä sykäyksinä, jolloin tekstiä syntyy nopeasti. Sen jälkeen annan tekstin levätä ja otan siihen etäisyyttä. Työurallani mainostoimistossa totuin kirjoittamaan kiireisillä aikatauluilla ja myyntitavoitteet mielessä. Nyt olen eläkkeellä ja voin tehdä asiat toisin. Pohdin aikaa, sen kulumista, rakastamisen monimutkaisuutta ja menetysten kipua, mutta myös ihmisestä löytyvää voimaa, toivoa ja luontokappaleena maailmankaikkeudessa olemisen lohdullista mittakaavaa.

Aino Krohn (kuvaaja: Tapio Turtiainen)