Muovilusikkalapset

Tanja Railo kertoo kirjastaan Muovilusikkalapset Tarina kirjan takana -sarjassa:

Viha ajoi kirjoittamaan, ilo lopettamaan.

Kun läheinen kuolee, tunnemme tyypillisesti surua, ehkä helpotustakin. Äitini kuollessa 62- vuotiaana tajuntaani syöksyi jostain jemmasta viha siitä, että hän oli uhrannut valtaosan vuosistaan alkoholistien sietämiseen omassa kodissaan – ja samalla altistanut lapsensa varttumaan epäterveessä ympäristössä. Vaikka perheessä olisi vain yksi juoppo, myös se toinen vanhempi tuppaa olemaan pois pelistä, kyllä, vaikka hän tekee ruokaa, hoitaa sinut sairaana, ostaa vaatteita, eikä edes lyö.

Tämä viha pakotti minun kirjoittamaan alkoholistiperheessä kasvamisen persoonaan menevistä paskamaisista vaikutuksista. Halusin maailmalle huutaa: ”Jos sinulla ei ole lapsia, aivan sama juotko itsesi hengiltä tai katsot vieressä, kun rakkaasi juo. Jos sinulla on lapsia, olet ensisijaisesti velvollinen huolehtimaan heistä, et juoposta puolisostasi. Ai rakastat vai? V***t siitä.”

Kirjoittaako pamfletti, artikkeli vai mitä? Mietin noin vuoden ennen kuin tiesin formaattiini. Asia ratkesi, kun eräänä hellepäivänä monta kesää sitten matkustin lapseni kanssa täysinäisessä lähijunassa.

Kiinnitin huomiota sievään pieneen tyttöön, joka hankalassa asennossa piirsi puuhakirjaansa. Juna pysähtyi. Vaunuun astui kovaääninen humalainen mies ilman paitaa ja osaa hampaistaan. Ilmeni, että mies oli tytön isä. Hän löi tyttöä rullatulla aikakausilehdellä ja sai tämän istumapaikan. Isä tarttui puuhakirjaan, joka oli iskuissa tippunut tytön asettuessa seisomaan käytävän toiselle puolelle äidin ja lastenrattaiden väliin. ”Tässä on, läski”, isä sanoi heittäessään askarteluvihon lattialle lähemmäs tyttöä. Näky sai vihan kyyneleet silmiin ja sydämeni hakkaamaan. Silloin päätin, että kirjoitan tästä tytöstä.

Näin sai alkunsa romaani Muovilusikkalapset, joka on minun yritykseni kaataa monissa suvuissa jalustalle nostettu Urhea Juopon Vaimo, joka "pitää perhettä pystyssä", sitkeä emäntä, jolle sukujuhlissa kohotetaan maljoja.

Jokaisella on tarinansa, myös alkoholistilla ja tämän vaimolla tai miehellä. Kukaan ei synny näihin rooleihin, mutta jokaisella uudella sukupolvella on mahdollisuus tiedostaa se raskas perintö, jonka on tahtomattaan saanut, ja vähentää omille lapsilleen salakavalasti syytämäänsä kuormaa.

Lopuksi.

Blogin otsikko puhuu lopettamisesta. Se koskee vain ensimmäistä romaaniani, seuraava on jo työn alla.

Otsikossa mainittu ilo tulee siitä, että voin sanoa sinulle, potentiaalinen lukija, että yksinäinen Kirsi odottaa sinua Muovilusikkalasten sivuilla.
p.s. Jos haluat selustatukea valinnallesi, tsekkaa kirjani saama ensimmäinen arvio “Muovilusikkalapset on kaunistelematon suorittamisen ja särkymisen tarina, joka ei hae sääliä eikä voimaantumista” (Kulttuuritoimitus 23.3.2022, lue arvio TÄSTÄ)
 

Tanja Railo (kuvaaja: Liisa Takala)