Muistiinpuut

Tiina Hallikainen kertoo kirjastaan Muistiinpuut Tarina kirjan takana -sarjassa:

Olen hidas sielu. Kaltaiselleni nykyinen yhteiskunnallisen keskustelemisen tapa on painajaismainen. Olisipa muutakin kuin nopeatempoista ja hurjavolyymista argumentointia, mielipiteitä ja vaikuttamaan pyrkimistä.

Aloin kirjoittaa saadakseni tilaa, aikaa ja vapautta keskustella omalla tavallani, omassa rytmissäni ja omia epämuodikkaita ajatuksiani.

Kaipaan keskustelua, johon kukaan ei tule valmiina eikä halua antaa tai ottaa. Keskustelua, jossa voisi levätä yhdessä ja olla avoin sille, mitä tapahtuu.

Runous on sellainen foorumi, jossa minäkin ehdin keskusteluun mukaan. Runoja lukiessani saan vierailla toisen ihmisen ajatuksissa, mutta minua ei pakoteta omaksumaan mitään. Usein alkaa syntyä jotain uutta, eikä se läheskään aina ole ajatuksia. Kehokin lukee ja sen takaiset. Parasta runoudessa ja kaikessa hyvässä kirjallisuudessa on se, että niiden jälkeen ei enää ole ihan sama. Näin on minulla myös Raamatun kanssa.

Raamatussa huomioni kiinnittyy yksityiskohtiin, sivulauseisiin ja joskus siihen, mitä ei ole näkyvissä. Lempikatkelmani on jo pitkään ollut se, jossa Jeesus kirjoittaa maahan. Se on ainoa kohta Raamatussa, jossa Jeesus kirjoittaa. Kukaan ei tiedä, mitä hän kirjoitti. Rupesin kirjoittamaan saadakseni oleilla tuossa tilanteessa.

Hiljaisuuden lisäksi runous näyttäytyy itselleni ainoana mahdollisena ja mielekkäänä teologian ja rukouksen tapana. Ajattelen, että runoni ovat eräänlaista teopoetiikkaa: Raamatun lyyrisiä ja fiktiivisiä uudelleen luentoja. En halua väittää mitään, käsitellä aiheita tai tavoittaa, nimetä ja hallita asioita. Jos uskallan, puhallan hiekkaan.

Toivon, että runoni tarjoaisivat myös lukijalle tilaa, aikaa ja vapautta.
 

Tiina Hallikainen (kuvaaja: Miikka Laihinen)