Liisa Isotalo: Kuinka ”Jostakin olen tullut” -kirja syntyi

On vaikeaa sanoa, koska ja mistä kirjoittaminen alkoi.

Ehkä juuri siitä samasta hetkestä, josta kirjakin alkaa, eli yli 40 vuoden takaisesta passin hausta. Olin 21-vuotias innokas nuori, joka opiskeli Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjan toisella vuosikurssilla. Kurssini kanssa olimme valinneet luokkaretkikohteeksi Berliinin, 1970-luvun teatterin mekan. Passiini tarvitsin virkatodistuksen. Hain sen luvattuna päivänä siviilirekisteritoimistosta, joka sijaitsi nykyisen Tennispalatsin toisessa kerroksessa. Sain luukulta eteeni virallisen paperin, jossa kerrottiin minulle annetun kasteessa nimekseni Merja Sylvia Lähteenmäki, ei Liisa Marjatta Isotalo, kuten olin tähän saakka luullut.

Siitä hetkestä, ”väärästä virkatodistuksesta” alkoi tutkimusmatkani itseeni. Jouduin kysymään itseltäni – ei ollut ketään muita, joilta kysyä- kuka minä olen.

Se matka jatkuu yhä.

Ryhdyin kokoamaan palapeliä, jonka tarkoituksena oli hahmottaa mistä olen tullut, niistä kaikista pienistä tiedon sirpaleista, joita minulle oli vuosien aikana kertynyt. Ensimmäisen kohtauksen, minun alkuhetkeni, kirjoitin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Kuvittelin sen naisen ja sen miehen, jotka kohtasivat keltaisen omakotitalon yläkerran hellahuoneen lämmössä marraskuisena iltana. Sitä ei kirjassani ole. Tuon intohimoisen kohtaamisen minä sepitin, eihän sillä ollut silminnäkijöitä. Halusin jättää sen edelleen salaisuudeksi. Keräsin saamistani pienistä palapelin palasista jonkinlaista kokonaisuutta. En ollenkaan julkaistavaksi kirjaksi, vaan itselleni ymmärrykseksi.

Halusin, että kirja kirjoittaa ennemminkin minua kuin minä kirjaa.

Vuosien mittaan sain lisää tietoa ja synnytin lisää tekstiä. En muista, missä kohtaa sain päähäni, että tästähän tulisi romaani. Ainakin voisin avata lapsilleni sitä mitä oli tapahtunut ja jotain edellisten sukupolvien elämästä. Ystäväni ehdottivat, että tekisin näytelmän tai elokuvan. Näytelmää en halunnut. Se oli minun ammattini, minun työni. En halunnut kehitellä juonta, jännitteitä, kohokohtia ja loppuratkaisua. Halusin tietää ja ymmärtää, mitä oli jo tapahtunut. Kirja kirjoittautui hitaasti, vähän kerrallaan – ainoastaan silloin, kun minulla ei ollut uutta ohjausta tai näytelmäkäsikirjoitusta kehittelyn alla.

Järjestin itselleni parin viikon tai parin kuukauden keskittymisjaksoja kirjani kirjoittamista varten. Aina, kun syvennyin omaan peitettyyn piilossa olevaan aiheeseen ja aloin kirjoittaa, ihottumani lehahti pahaksi, niin pahaksi, että jouduin ihotautisairaalaan katkolle. Näin tapahtui useita kertoja, muistaakseni ainakin neljä eri kertaa. Unohdin välillä koko kirjoitusprojektin – jopa vuosiksi. Halusinkin unohtaa sen. Minulla on matkan varrella ollut paljon ystäviä, jotka ovat tukeneet matkaani ja sysänneet minua eteenpäin, muun muassa kysymällä, mitä kirjoitusprosessilleni kuuluu.

Ennen kirjan valmistumista, minun piti muuttaa kirjoittamisen tähtäin itselleni tai lapsilleni kirjoittamisesta, tuntemattomille lukijoille kirjoitettavan kaunokirjallisen teoksen muotoon. Jostakin olen tullut -kirjan viimeisille metreille löysin kumppanikseni teatterikoulun jälkeisen ystäväni dramaturgi Liisa Urpelaisen. Hänen kanssaan sain pohtia sitä, miten kirja tulee ymmärretyksi ulkopuoliselle lukijalle.

Omistin Jostakin olen tullut kirjani kolmelle tyttärelleni: Kaisalle, Riikalle ja Ainolle. He ovat olleet minulle äärimmäisen tärkeitä itseni löytämisessä tältä naiseuden polulta.

Puoli vuotta Jostakin olen tullut -kirjani julkaisemisen jälkeen, saman vuoden joulukuussa, useiden vuosien etsinnän loppusuoralla, löysin viimein vahvan vihjeen isästäni. Siihen johdatti lastenhuollon papereista löytynyt yliviivattu miehen nimi. Sain hiljattain DNA-testin tehneeltä sisarpuoleltani Ruotsista viimeisen vahvistuksen epäilyyni. Hän kirjoitti: ”Hei Liisa, kyllä nyt tiedän, että olet meidän sisko! Terveisin Anja ja Anne”

Olen hiukan järkyttynyt taas kertaalleen, mutta äärimmäisen iloinen siitä, miten lämpimästi minut on otettu vastaan niin biologisen äitini kuin myös vasta löytämäni biologisen isäni sukuun. Minusta on tulossa rikas ja kokonainen näiden kaikkien sukujeni, myös adoptiosukulaisteni sekä perheeni keskellä.

Olen kääntänyt korttipakan viimeisenkin piilossa olleen kortin. Tässä ne ovat, minun käsissäni ässät ja kakkoset, hertat ja padat ja kaikki niiden välissä. Nämä jaettiin minulle tähän elämään. Toki minulla on edelleen valinnan varaa siinä, minkä tarinan otan päällimmäiseksi omaan persoonaani, kenen juuria jatkan, mitä narratiivia kannan, vai kannanko kaikkia.

Nyt kun tiedän mistä minä olen tullut, voinko viimeinkin huoletta elää ihan omaa elämääni?