Frankenstein

Hannu Poutiainen kertoo suomentamastaan Mary Shelleyn klassikkokirjasta  Frankenstein – Moderni Prometheus Tarina kirjan takana -sarjassa:

Mary Shelleyn Frankenstein on klassikko. Mutta mikä on klassikko? Saksalaisen romantiikan keskeinen ajattelija Friedrich Schlegel (1772–1829) on ehdottanut seuraavaa:

”Klassinen teksti ei saa olla täydellisesti ymmärrettävissä. Sen sijaan niiden, jotka ovat sivistyneitä ja jotka sivistävät itseään, on aina haluttava oppia siitä lisää.”

Olennaista Schlegelin määritelmässä on sen aktiivisuus. Klassikko on teksti, jonka asettama henkinen haaste – mikäli näemme vaivaa vastataksemme siihen – opettaa meitä ajattelemaan.

Juuri tätä Frankenstein tekee. Kuten englantilainen kirjallisuudentutkija John Beer on todennut, romaanin kestävin merkitys on niissä lukuisissa kysymyksissä, joita se antaa ajateltavaksemme. Romaani syntyi aikana, jolloin nykyään biotieteiksi kutsutuilla aloilla otettiin valtavia editysaskelia, ja Mary Shelley osasi kuvitella, millaisia vaaroja nämä uudet lupaukset toisivat tullessaan. Siksi yhä viittaamme ”Frankensteinin hirviöön” puhuessamme jostakin tieteellisestä tai teknisestä luomuksesta, jonka aiheuttamia haittoja emme hillittömässä kunnianhimossamme ole osanneet ajatella.

Romaani ei kuitenkaan tyhjene tähän kliseeseen. Tieteellisen hybriksen ohella Shelley pohtii lukemattomia kysymyksiä, joista kauaskantoisin tänä tekoälyn ja neuroimplanttien aikana lienee seuraava: mikä on ihminen, ja mikä, jos mikään, erottaa meidät muista olennoista – ennen kaikkea niistä, jotka olemme itse luoneet?

Halusin tehdä romaanista uuden suomennoksen, koska sen vastaukset tähän kysymykseen ovat klassisia Schlegelin tarkoittamassa mielessä. Emme edelleenkään täysin ymmärrä Frankensteinin hirviötä, jolla on meille paljon opetettavaa.
 

Mary Shelleyn muotokuva (Richard Rothwell, Public domain, via Wikimedia Commons)